Blogikirjoitukseni vuodelta 2016

Matkasta juoksunharrastajaksi ja kilpahölkääjäksi.

Blogini Huhtikuu 2016

Minä ja juoksu, Osa 1.

Tälle tarkastelulle antoi lähtöajatuksen eilinen (7.4 2016) keskustelu asiakkaani kanssa.
Pohdimme sitä kuinka paljon tärkein harrastuksesi on ohjannut sinu elämääsi.
Sitähän ei voi edes tietää missä olisit, mitä olisit tehnyt, mikä olisi vartalosi muoto, ja edes sitä eläisitkö enää, jos harrastuksesi olisi ollut joku muu.
Harrastuksemme säätelee keihin olemme tutustuneet, minkä ammatin mahdollisesti olemme valinneet, missä asumme, jne.
Kuten keskustelukumppanini sanoi, "Minulle se on määrittänyt jopa lasteni hiustenvärin, ja sen mitä he harrastavat, joten vastuu valinnoille on tärkeä".

Siispä oman harrastukseni taustaa ihan syntymästä lähtien.
 Osa 1

 Niin hävettävän pieni.

Elettiin -40 luvun viimeistä heinäkuuta keskellä parasta heinäpoutaa, kun parkaisin ensimmäiset ääneni tässä maailmassa.

Minä olen syntynyt kotona, (kuten siihen aikaan maaseudulla oli tapana) jonkun kylän vanhemman naisihmisen avustamana, ja napanuorani on sitonut isäni (ja onkin muuten siisti napa).

Kävelemään lähteminen minulla siirtyi hyvin pitkään, äitini oli ollut jo huolissaan, 
"Onko se vietävä johonkin tutkittavaksi kun se ei yritäkkään kävelemään".
Kylän vanhin naisihminen oli äidilleni sanonut, 
"Ei pojassa mitään vikaa ole, se tulee eläessään vielä liikkumaan paljon enemmän kun muut". 
Kuinka oikeassa hän oli ollutkaan.

Niin kävelemään opin aikanaan minäkin, ja seitsämän vuotiaana alkoi kansakoulunkäynti, siitä voisi sanoa minun liikuntaharrastukseni alkaneen.
Koulumatkaa yhteen suuntaan oli reilu viisi kilometriä, ja siihen aikaan koulussa käytiin kuutena päivänä viikossa,

joten yli 60 kilometriä viikko tuli jo koulumatkoja talsittua, muun juoksentelun lisäksi.

Isäni oli nuorena sodan aikoihin osallistunut hiihto ja ampumahiihtokisoihin, ihan menestykkäästi.
Niistä saatuja sellaisia tinasta tai lyijystä tehtyjä hopealla päällystettyjä pokaleja, olin 'työharjoituksina'

vasaroinut littanoiksi, sellaisena muutaman vuoden ikäisenä.
Itsekkin sen hämärästi muistan, ja se vasarointi minua harmittaa vieläkin, ne sodanaikaiset palkinnot olisi ollut kiva säästää.

Isälläni oli tapana kuunnella yleisurheilun Suomi - Ruotsi maaottelua radiosta, sekä talvisin Salpauselän ja Holmenkollenin kisoja.
Itse kävin kuuntelemassa kymppitonnin juoksun, ja talvisin viidenkympin hiihdon.
Joten se kestävyysurheilu oli jo silloin sitä tärkeintä urheilua.
Minulla onkin ollut tapana sanoa, 'Kestävyysjuoksuharrastus valitsi minut, minun ei ole lajia tarvinnut valita'.

Siitä kun hiukan vartuin, kaiken vapaaikani mitä koulunkäynnin ja kotona tehtävien pienten töiden jälkeen jäi, vietinkin urheiluharrastusten parissa.
Olisinko ollut jotain 12-13 vuoden ikäinen, olikin aika tutustua ensimmäisen kerran vakavampiin urheiluvammoihin.
Karautin isomman mäen suksillani mitä taitoni edellytti, ja polvihan siinä rikkoutui.
Vamman laatua en tiedä, jotain luuhommia ne olivat.
Olin tapauksenvuoksi viikkoja sairaalassakin, ja koko talvi vamman kanssa meni.
Onneksi silloin oli juuri alkanut koulukuljetukset, ja kun äitini veti minut kelkalla päätien varteen, pääsi siitä autokuljetuksella kouluun, enkä näin ollen joutunut tuplaamaan sitä luokkaa.

Tämä ensimmäinen osan voisikin päättää vaikka tähän kun kansakoulun käynti lähestyi jo maaliviivoja.

Blogini Huhtikuu 2016

Minä ja juoksu. Osa 2.

Osa 2.
Mahdoton yhtälö (kö).
Olin tullut ikään jolloin juoksijan ominaisuudet olisi kehitettävä, kovalla määrällisellä ja tehollisellakin harjoittelulla, ja minä heittäydyin lähes juoksemattomaksi.

Kansakoulun päätymisen jälkeinen kesä meni hämäränrajamailla, ikään kun sumussa siitä ei paljon muistoja ole jäänyt,

eikä juoksukilometrejä tullut.
Siihen aikaan traktori ei jokaisen pientilan varustuksiin kuulunut, vaan sen korvasi hevonen.
Meillä oli traktori, ja isäni sanoi. "Voit tehdä niitto ja kyntö ym. töiä muillekkin, kunhan vain polttoaineet maksat".
No mahdollisuus tienata vähän omaa rahaakin pani jaksamaan, päivät tein kotitilalla töitä ja illat pitkälle aamuyöhön urakoin traktorin kanssa maatöissä ja heinänniitossa pitkin kyliä.

Syksyllä sitten aloitin varsinaisen työelämäni metsätöillä, kuten siihen aikaan lähes jokainen pohjoisen maaseudun poika. 
Se tarkoitti savottaan lähtöä, eli viikot asuin jossain metsäkämpillä, joille ei välttämättä muunlaista tietä ollutkaan kun hevostie.
Eli juokseminen olisi ollut käytännössäkin mahdotonta, puhumattakaan siitä että vain hiukan yli 15 vuotiaana päivä metsätöissä vei kyllä kaikki viimeisetkin ruumiinvoimat mitä käytettävissä oli.

Niitä metsätöitä tein sitten armeijaan lähtöön asti.
Parina talvena kun työtä oli vähemmän tarjolla olin niinkutsutuissa hätäaputöissä Hangon ja Turunseudulla,
Siihen aikaan ei työttömyyskorvauksilla kauan makailtu, vaan käsky kävi hätä-aputöihin, joissa palkkataso riitti justiinsa päivän ruokailuihin, parakki asuminen oli toki ilmaista.
Siellä tietysti lenkkeilyynkin olisi ollut mahdollisuuksia, mutta jonkinlainen alavireys, masentuneisuus, 'tätäkö tämä elämä nyt on', vei kaikenlaisen innostuksen.

Tässä elämänjaksossa lenkkeiltyä tuli vain satunnaisesti joskus viikonloppuisin.

Blogini Huhtikuu 2016

Minä ja juoksu. Osa 3.

Osa 3.

Ei tästä mitään tuu, aina jossain metsäkämpällä, elämä valuu hukkaan.

Oli vuosi 1970 kevät, ja minä olin parikymppinen.

Ostin ensimmäisen autoni, Datsun Blubierd 1300 oli merkki ja vuosimalli muistaakseni -65.

Syksyllä aloitin työllisyyskurssina järjestetyn 9 kuukauden, Hitsaaja Levyseppäkurssin.

Juoksulenkkejä tuli harvakseen, lähinnä metsässä juoksennellen.

Hitsauskurssin päätyttyä, jo samana päivänä aloitin työt metallialalla, sellaisessa komennusfirmassa.

Ensimmäinen työkohteeni oli Kemissä.

Siihen aikaan ei vielä työnantajan velvollisuuksiin kuulunut työntekijän majoituksen järjestäminen eikä maksaminen, niinpä päivärahoja säästääkseni majoitusolot olivat toisinaan sitä luokkaa että yöllä tukka jäätyi seinään kiinni.

Ei nekään olot oikein lenkki-innostusta nostaneet.

Kun työkohteet useimmin olivat Kemi Tornio alueella, päätin muuttaa Kemiin asumaan.

Silloin Mansikkanokalle oli tehty kilometrin pituinen pururata, sitä tuli kierreltyä, aina kun ei työpäivät liian pitkiksi venyneet.

 (Huomaa, silloin lenkkikengät olivat vielä ympäriinsä nahkaa)

Siihen aikaan ei vielä Pohjois-Suomessa minkäänlaisia hölkkiä tai maantiejuoksuja järjestetty, minullakin testinä oli tavoite juosta radalla 3000 metriä alle 10 minuutin.

Seitsämänkymmenluvun puolivälin paikkeilla tulikin sitten muutto Jyväskylään.

Jyväskylänaikoina olinkin ihan säännöllisessä kaksivuorotyössä,

Nythän sitten olikin jo hyvä aloitta päivittäinen juoksuharjoittelu.

Aloin myös käymään kilpailuissa, kun niitä hölkkäkisoja oli Suomen juoksumenestyksen myötä nousseen hölkkäharrastuksen ansiosta alettu järjestää.

Ja niinhän siinä kävi että 1977 löysin itseni maratonin lähtöviivoilta, mutta siitä ei sen enempää, olen kirjoittanut jo siitä tuolla sivut osiossa, *Ensimmäinen ja viimeinen kerta*.

Vuona 1978 tulikin sitten aika muuttaa Rovaniemelle asumaan.

Pari seuraavaa talvea tulikin vietettyä pohjois-Norjassa työskennellen.

Norjasta oli tapana käydä joka toinen viikko kotona, silloin harjoittelua tuli tehtyä kaksi kertaa päiväässä, mutta Norjanpuolella lenkit jäivätkin pariin kertaan viikossa.

Kesäaikaan työreissut suuntautuivat lähemmäs Rovaniemeä, treeniä kyllä yritin vetää sen mitä jalat kesti.

Vuona 1980 sitten liityin ensimmäisen kerran eläessäni urheiluseuraan, seura oli

Rovaniemen Road Runners.

Jospa se kolmas osa olisi hyvä päättää tähän,

Tähän asti olenkin ajatellut juoksua lähinnä hölkkäharrastuksena, mutta tästä eteenpäin juokseminen muuttui enemmän kilpaurheilun harrastamiseksi.

Blogini Huhtikuu 2016

Minä ja juoksu. Osa 4.

Osa 4.

Minä en taida olla kovin lujatekoinen.

Elettiin vuotta 1980.

Nyt työkuvioni vaihtui, tein edelleen metallialaan viittaavia töitä.

Nyt vain työkohteiden vaihtuvuus oli lähes päivittäistä.

Työt alkoivat maanantaiaamuisin kotoa päättyen perjantaina kotia, elikkä kaikki työpaikkojen välinen liikkuminen kuului työaikaan.

Samoin kaikki yöpymiset suoritin hotellissa.

Tämähän paransi oleellisesti harjoittelumahdollisuuksia, tosin usein syksyisin ja alkutalvesta vielä ylityötä tuli aika runsaasti, mutta onneksi keväisin ja kesällä tein normaalinpituisia työpäiviä.

Varpaan jänne poikki

Harjoittelun lisääntymisen myötä ongelmaksi tulivat rasitusvammat.

En ehkä ole kovin vahvarakenteinen, ja kun työni kuitenkin oli kokoajan jalkojenpäällä oloa ja telineillä kiikkumista,

palautuminen oli ongelma.

Lisäksi usein työtapaturmat katkaisivat harjoitusputken, pahimmillaan oli yhtä aikaa molemmat kädet ja useita kylkiluita murtunut.

Noita rasitusvammoja kuvastaa hyvin se, että olen ollut 7 kertaa leikkauksessa tuki ja liikuntaelinvammojen takia,

Rasitusmurtumiakin on ollut molemmissa jaloissa useita kertoja.

Kahdeksankymmenluvun lopulle ja yhdeksänkymenluvun alkupuolelle sijoittuu kuntoni paras aika, silloin sain maratonennätykseni painettua alle kahden ja puolentunnin, sekä puolimaraton kulki useasti alle tunnin ja kymmenen minuutin.

Vuosi oli 1993 kun sairastin sydänlihastulehduksen, ja samassa aikaan tuli sitten vielä rasitusastmakin.

Se tiesi tuloksissa roimaa tason laskua, ja astman takia jouduin parina seuraavana vuotena muutaman kisankin jättämään kesken astmakohtauksen takia.

1994 Suomessa jylläävän laman keskellä minäkin jouduin työttömäksi.

Työttömänä kun sain asustella kotona, totesin.

 ’On tämä niin paljon mukavampaa kun hotellissa asustaminen’.

Päätin etten enää hakeutuisi matkatöihin.

Niinpä oli taasen kerran aika vaihtaa ammattia.

Olin lomillani ja tapaturmassa ollessani käynyt hierojakoulun,

Niinpä aloin hieromaan.

Tämä ammatti näistä omista työoloista olikin sitten kirkkaasti paras, näin juoksuharjoittelua ajatellen.

Mutta kun oli tullut jo ikää, ja terveydellisiäkin rajoitteita, sinälläänhän se oli jo myöhäistä.

Vielä kerran päätin kokeilla oikein tosissaan harjoittelua, vuoden 2006 loppupuolella, mutta se päättyi sitten akillesjänteen katkeamiseen, siitä ei sen enempää, olen asiasta kirjoittanut sivut osioon *Hulluttelua vanhoilla päivillä*.

No jänne saatiin korjattua, mutta lähes vuosihan siinä tuli juoksematonta aikaa, ja kunnon rakentaminen piti aloitella aika pohjamudista.

’Sydämenrytmit on sekaisin ei jaksa nousta edes toiseen kerrokseen’.

Elettiin vuotta 2011 ja jouduin sairaalaan rytmihäiriön takia.

Tutkimuksissa todettiin aortan laajenneen ja sydänläppien vuotavan.

Kunnosta huolehtimisen sanottiin olevan hyväkin, mutta kilpaurheilusta olisi luovuttava.

Niinpä päätin ryhtyä vain hölkkääjäksi,

 Jos johonkin tapahtumaan osallistuisin,

 niin ihan vain hölkkäillen.

No niipä...

Minä olen kilpailuhenkinen, jos lähdinkin kisaan hölkkäilemään jossain vaiheessa huomasin jo yrittäväni kun kilpailussa.

Niinpä nykyään juoksen siten kun kulloinkin tilanne sallii, vähät siitä mikä on viisasta tai järkevää.

Jos kohdallani tarkastelen tuota juoksuharrastustani, se on ollut tärkein elämääni koossapitävä elementti, oli sitten kyse surusta, epätoivosta, ilosta, pettymyksistä, mistä vain,

Kunnolla väsyksiin juostu lenkki on ajatusmaailmaa kivasti korjannut realistisempaan suuntaan.

Ja kun mitään vaivoja ei ole, ja kuntokin kohdillaan,

 ’Mikä voisi olla mukavampaa kun juoksu’.

Jos tähän vielä lisäisi että juoksukilometrejä harjoituspäiväkirjasta löytyy

154 260 kilometriä, ja arvioni ennen kirjanpitoa 25-27 tuhatta kilometriä,

Niin johan tämäkin näyttää että juoksu on ollut minulle mieluisaa hommaa

(Jälkikommentti 2024)

( 26.4 2023 tuli juoksukilometreissä 200 000 km täyteen, lisäksi harjoiteluuni on kuulunut hiihtoa, pyöräilyä, kuntosalia ym. mutta huomattavasti juoksua vähemmän.)

Tämä sivun teksti kirjoittelustani blogissani huhtikuussa vuona 2016.